Mulla on jo monta viikkoa pyörinyt päässä kysymys: Mihin poika oikein kuoli? Miten terve vauva voi vaan kuolla? Pakkohan siihen on joku syy olla. Miten nykypäivänä ei saada kuolinsyytä selville?
Inhottavia kysymyksiä, mutta en saa niitä pois mielestäni. Olen taas miettinyt olenko omilla toimillani jotenkin aiheuttanut pojan kuoleman tai edesauttanut sitä. Mietin miksi nukuin melkein koko pojan raskauden selälläni. En ikinä muuten nuku selällään, enkä ole muissa taskauksissa nukkunut. Pojan raskaudessa istukka oli takaseinässä. Olen miettinyt onko istukka jäänyt jotenkin puristuksiin, kun olen nukkunut selälläni.
Ärsyttävää, kun tietää, että näihin kysymyksiin ei vastausta ole luvassa. Näiden kanssa vaan on opittava elämään. Uskon, että nämä itsesyytökset tulevat olemaan osa mun loppu elämääni.
Osanotot suruusi. Meidän poikien kuoleman välillä on melkein tasan vuosi, päivät ovat todella lähekkäin toisiaan. Siksi tuntui todella erikoiselta lukea vanhempia kirjoituksiasi, sillä varsinkin viime syyskuun osalta tuntui, että luen sellaisista tuntemuksista joita itse koen juuri nyt.
VastaaPoistaJa ei, et varmasti ole aiheuttanut pojan kuolemaan millään tavalla! Olen varma siitä.
Kiitos! <3
PoistaPaljon vertaisten kirjoituksia lukeneena olen itsekin huomannut, että ajatukset ovat olleet samanlaisia samassa kohtaa surua. On helpottavaa huomata, että ne omat tunteet ei olekaan hirveän outoja, kun muutkin ovat tunteneet samalla tavalla.
Paljon voimia!