3v

Ihmeellistä miten nopeasti aika on mennyt. Meidän poika täyttäisi tänään 3-vuotta. Tätä juhlitaan samalla tavalla, kuin muinakin vuosina. Lähetämme ilmapallot tuulen mukaan haudalta.

Näiden 3-vuoden aikana suru on kulkenut hurjan paljon eteenpäin. Siitä on jäljellä vain suuri kaipaus ja ikävä poikaa kohtaan. Näin vuosipäivänä tulee väkisinkin ajateltua sitä, millainen poika meillä tällä hetkellä olisi. Mitä kaikkea hän osaisi ja miten sisarukset tulisivat toimeen keskenään. Eroaisiko arki jollain tapaa tämän hetkisestä, jos poika olisikin syntynyt elävänä.

Yksi asia itseäni hävettää myöntää. Ei olla 3 vuoden aikana saatu hommattua pojalle hautakiveä. En vain ole osannut päättä millainen hautakivi olisi juuri meille se täydellinen. Haluaisin voida luvata, että ensi vuonna tähän aikaan kivi olisi haudalla. Siihen tähdätään.

Kaikesta huolimatta, hyvää syntymäpäivää rakas poikani! <3

Ihanan kamala kevät

Nyt on tullut se aika, että ne ketkä saivat vuonna 2013 elävän vauvan ovat uudelleen raskaana. Ikäeroksi 2 vuotta! Ja kateus nostaa niin päätään! Olen kateellinen heille. Niille taviksille, jotka ovat uudelleen raskaana vailla mitään pelkoa. He saavat sen 2 vuoden ikäeron mikä meilläkin piti olla! Taas tuntuu niin väärältä. Inhottava tunne. En haluaisi tuntea näin. Olemmehan mekin saaneet elävän vauvan tässä välissä.

Muutenkin kevät aina paljastaa ihanan kamalat vauvamahat. Haikeudella niitä katselen. Voi olla, että en ikinä enää saa olla raskaana. Sen verran olen kuitenkin edennyt surussa, että en enää jokaisen kohdalla ajattele "saavatkohan nuo elävän vauvan kotiin asti, tietävätköhän nuo mitä niiden vauvalle voi tapahtua, osaavatkohan nuo iloita jokaisesta päivästä jona vauva on hengissä".

Suru on ollut pitkään taka-alalla. On ollut vain suunnatonta kaipausta poikaa kohtaan. Kun näkee miten sisarukset alkaa leikkimään pikku hiljaa keskenään en voi olla ajattelematta, mitä menetimme. Millaiset leikit esikoisella olisi veljensä kanssa ollut. Paljon esikoinen puhuu veljestään. Katselee edelleenkin kuvia viikottain ja kyselee milloin pääsee hänen kanssa leikkimään. Toinen ei vielä oikein ymmärrä kuoleman lopullisuutta ja hyvä niin.

Miksi teimme niin kuin teimme?

Lähiaikoina on alkanut nousta taas kysymyksiä. Miksi emme pitäneet sellaisia hautajaisia johon olisimme kutsuneet oman perheemme ja omat sisaruksemme. Ne olivat kuitenkin pojan ainoat "juhlat". Olisivatko perheemme halunneet tulla paikalle? Olisiko se ollut heille tärkeää? Miksi emme ottaneet edes esikoista mukaan? Oliko se hänen kannalta reilua, että hän ei päässyt veljensä hautajaisiin? Saammeko kuulla tästä vielä myöhemmin häneltä miksi häntä ei otettu mukaan?

Miksi emme saaneet, kuin pari osanottokorttia? Onko muille ollut niin helppo vaan unohtaa pojan kohtalo, että ei edes yhtä korttia voinut lähettää? Se yksi kortti olisi kuitenkin ollut todella ihana tapa osoittaa, että poika on ollut myös muiden mielessä. Kaikki adressit ja osanottokortit ovat tallessa. Niitä en ole pystynyt lukemaan enää, mutta silloin, kun suru oli vielä tuore nuo kortit lämmittivät mieltä paljon!

Pientä katkeruutta huomaan kirjoituksessa. Se on taas nostanut päätään. En haluaisi olla katkera, koska se ei auta mitään. Päinvastoin siitä  tulee itselleen vain pahempi mieli. Mutta tälle tunteelle ei vaan voi mitään.

Nyt kun olen ollut jonkun verran tekemisissä ns. tavis äitien kanssa on pojan kuolema alkanut tuntua häpeälliseltä. Minun kehoni ei saanut pidettyä täysin tervettä vauvaa hengissä! Tunnen epäonnistuneeni äitinä, koska poika kuoli. En ole kaikille edes pojasta kertonut. Minulla ei ole enää suurta halua julistaa kaikille, että meiltä on kuollut vauva. Tällä hetkellä en oma-aloitteisesti ala puhumaan pojasta. Puhun hänestä, jos se jotain kautta tulee puheeksi (esim. lapsiluvusta kysyttäessä).

Iloako?

Pojan kuoleman jälkeen ei mikään telkkarista tuleva ole naurattanut. Enemmän asiat on itkettänyt. Mutta eilen se tapahtui. Nauroin ihan oikeasti yhdelle ohjelmalle ja se oli mun mielestä jopa hauska! Onkohan tämäkin joku askel surussa eteenpäin? En ainakaan muista, että olisin aikasemmin jollekin ohjelmalle tai elokuvalle nauranut niin, kuin eilen tein. Ehkä tämä suru menee vielä tässäkin vaiheessa eteenpäin vaikka aikaa on mennyt jo yli vuosi.

Paluu viime vuoteen

Viime vuoden tapahtumat ovat pyörineet mielessäni paljon lähiaikoina. Olen elänyt uudelleen pojan syntymän, hautajaiset ja sitä aikaa kun suru vei koviten mukanaan. Olen pitkästä aikaa ollut todella surullinen. Välillä tunnen kamalaa vääryyttä siitä, mikä oli pojan kohtalo. Ja siitä miksi juuri meidän täysin terve vauva kuoli. Olen jopa nähnyt unta, jossa synnytän taas kuolleen lapsen. Onneksi havahduin kesken unen siihen, että se on vain unta. Aivan hirveää.

Helpottaakohan nämä tunteet koskaan? Näitä tulee ja menee. Tässä välissä on ollut todella hyvä kausi. Nyt taas tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Pitäisi mennä psykologille juttelemaan, mutta en saa varattua aikaa. Miten se ajan varaaminen onkaan näin vakeaa?

Uusi raskaus

Vaikka tämä blogi on omistettu pojalle, haluan silti tämän yhden kirjoituksen omistaa uudelle raskaudelle ja pojan pikkusisarukselle. Varmasti monia samassa tilanteessa olevia kiinnostaa millainen uusi raskaus on kohtukuoleman jälkeen. Tässä siis minun kokemukseni.

Raskaustestin näytettyä positiivista tunnelmat olivat todella hämmentyneet. Ei oikein tiennyt pitäisikö olla iloinen vai kauhistuhut. Sitä olimme toivoneet enemmän, kuin mitään muuta, mutta raskauden todellinen alkaminen oli silti melkoinen shokki. Tästä se kaikki taas alkaisia. Aivan alusta ja tiedostaen sen, että tälläkään kertaa ei ehkä saataisi vauvaa kotiin asti.

Ensimmäinen puolisko raskautta meni koko asian kieltäen. En ollut omasta mielestäni raskaana ollenkaan. Vaikka liikkeitäkin rupesin tuntemaan, niin kielsin nekin. En muka tuntenut mitään vaikka oikeasti tunsin. En panikoinut raskaudesta, koska enhän ollut omasta mielestäni raskaana. Pystyin vain pieniä hetkiä olemaan onnellinen sisälläni kasvavasta uudesta elämästä. Pelkäsin, jos rupean liikaa iloitsemaan jotain menee tälläkin kertaa pieleen eikä taaskaan saada vauvaa kotiin asti.

Kaikki muuttui rakenneultran jälkeen. Tuolla ultrassa tunsin todella voimakkaan rakastumisen tunteen vauvaa kohtaan. Tuo tunne toi mukanaan myös ensimmäisen kunnollisen mielen romahtamisen. Pelot pääsivät ensimmäistä kertaa toden teolla valloilleen. Odotin rv 22+0 täyttymistä, kuin kuuta nousevaa. Tuolloin saisin ainakin pitää sen 4kk äitiyslomaa vaikka vauva ei kotiin asti tälläkään kertaa tulisi. Tuo rv 22+0 oli tässä raskaudessa todella suuri merkitys. Laskin melkein tunteja tuohon päivää, että sen yli päästään.

Rv 28 alkoi äitipolilla seuranta. Kävin siellä ensin 4 viikon välein ja sen jälkeen käyntejä tihennettiin 2 viikon välein. Tuo 2 viikkoa oli juuri sopiva väli. Sai mielen pidettyä jotenkin kasassa. Aina väliviikoilla kävin neuvolassa. Eli vauvaa seurattiin viikottain.

Toinen suuri päivä oli pojan kuolinpäivä. Se sattui niin, että olin tässä raskaudessa hiukan jäljessä, mutta kuitenkin hyvin lähellä pojan kuolinviikkoja. Pelkäsin tuona päivänä kuollakseni, että tämä uusi vauva kuolee kanssa samana päivänä. Seurailin vauvan liikkeitä vielä tarkemmin (jos se voi olla edes mahdollista). En edellisenä yönä nukkunut juuri ollenkaan, kun koko ajan piti tarkistaa, että vauva on varmasti hengissä edelleen.

Rv 30 jälkeen liikkeiden kyttääminen sai muutenkin aivan toiset mittasuhteet. En nukkunut enää kunnolla öisin, kun piti tunnustella, että vauva varmasti liikkuu. Aluksi riitti yksi potku ja olin tyytyväinen. Myöhemmin se ei riittänyt ja valvoin monta tuntia yössä vahtien vauvan liikkeitä.

Kyselin heti raskauden alusta asti lääkäriltä mahdollisesta synnytyksen käynnistyksestä. Onneksi käynnistyksen suhteen oltiin hyvin myötämielisiä. Halusin, että raskautta ei laskettaisi yliajalle vaan synnytys käynnistettäisiin viimistään laskettuna päivänä. (Pelkäsin yliaikaisuutta aivan kamalasti.) Onneksi näin mulle luvattiin ja näin myös tehtiin. Yliajallehan tämä raskaus olisi muuten mennyt (ja menikin yhden päivän).

Eli koko raskausaika oli täynnä pelkoa ja stressiä vauvan menettämisestä. Koko ajan sen tiedosti, että tämä kaikki voi loppua silmän räpäyksessä. Onneksi niin ei käynyt vaan meidän pojasta tuli isoveli ja tämä pikku sisarus saatiin kotiin asti. Olen niin onnellinen tästä uudesta pienestä nyytistä, että voisin tukehtua tähän onneen jos se vain olisi mahdollista. Edelleenkin pelkään vauvan menetystä, mutta yritän kovasti nauttia tästä vauva-ajasta. Onhan tämä niin nopeasti ohi.

Taas kysymyksiä ilman vastauksia

Mulla on jo monta viikkoa pyörinyt päässä kysymys: Mihin poika oikein kuoli? Miten terve vauva voi vaan kuolla? Pakkohan siihen on joku syy olla. Miten nykypäivänä ei saada kuolinsyytä selville?

Inhottavia kysymyksiä, mutta en saa niitä pois mielestäni. Olen taas miettinyt olenko omilla toimillani jotenkin aiheuttanut pojan kuoleman tai edesauttanut sitä. Mietin miksi nukuin melkein koko pojan raskauden selälläni. En ikinä muuten nuku selällään, enkä ole muissa taskauksissa nukkunut. Pojan raskaudessa istukka oli takaseinässä. Olen miettinyt onko istukka jäänyt jotenkin puristuksiin, kun olen nukkunut selälläni.

Ärsyttävää, kun tietää, että näihin kysymyksiin ei vastausta ole luvassa. Näiden kanssa vaan on opittava elämään. Uskon, että nämä itsesyytökset tulevat olemaan osa mun loppu elämääni.